Viime viikon vietimme Tarangiren kansallispuiston liepeilla maasaiden kanssa. Asuimme maasai naisryhman tyopajan pihalla teltoissa ja teimme paivat heidan kanssaan koruja. Aamuisin naiset tulivat seitseman aikaan pajalle ja tekivat toita auringonlaskuun asti. He myyvat koruja turisteille joita kaahaa ohi safarijeepeilla seka yhteistyokumppaneilleen eri resorteissa. Tama oli ensimmainen kerta kun jotkut hullut valkoiset olivat heidan luonaan nain pitkaan, tunsimme itsemme hyvin etuoikeutetuiksi ja kunnioitetuiksi. Heilla on ollut tama osuuskunta jo yli kymmenen vuoden ajan ja heilla oli paljon suunnitelmia toiminnan kehittamiseksi. Rahoilla joita he ansaitsevat koruista he maksavat lapsiaan kouluun.
Yhteista kielta meilla ei ollut naisten kanssa, mutta koimme konkreettisesti miten kasityo yhdistaa. Toiseksi viimeisena paivana kun istuimme pujottamassa helmia naiset alkoivat yhtakkia laulaa. Kivinen myymalatalo ja sen terassi toimi upeana kaikukoppana kun kaksikymmenta naista lauloi ymparillamme ja samalla jatkoi kasitoitaan. Myos monen meista tyot edistyivat nopeammin kuin aiemmin.
Projektiryhmamme on toiminut saumattomasti. Olimme ennen Suomesta lahtoa viela hieman tuntemattomia toisillemme, mutta sen huomaa, etta olemme kaikki opiskelleet ryhmatyotaitoja ja kommunikointia, kaikki asiat ja tilanteet ollaan saatu kasiteltya neuvottelemalla ja yleensa nauramalla. Naurua ei ole ryhmasta puuttunut eika huumoria. Siksi eilinen ero matkaperheesta toikin monelle kyynelet silmiin. Olemme niin tunnemyllerryksessa taalla kaikkien uusien ja ihmeellisten asioiden keskella, niin kaukana kaikesta tutusta ja turvallisesta jota ryhmamme on meille ollut.
Tapaamme kahden viikon paasta seuraavan kerran, meilla on evaluaatioviikonloppu Moshissa josta menemme Kilimanjaron rinteille kavelemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti